You close your eyes, And hope that this is just your imagination

Voi minua, kun aina eksyn katsomaan kauhuleffoja, vaikka tiedän hyvin olevani liian herkkä niille. Pitääkin olla aina niin pirun utelias. Totta kai halusin nähdä Stephen Kingin teoksen, vaikkei se parhaasta päästä ollutkaan. Ehei, vaikka Stephen onkin ahkera kirjailija, elokuvat eivät aina ole samaa luokkaa.
Kyseessä oli siis Pet Sematary ja Pet Sematary 2. Kauhuelokuvien ystäville suosittelen, mutta itse suostuisin katsomaan kertaalleen vain ensimmäisen osan alkupuoliskon. Sillä se loppu onkin sitten vain sellaista "Hei, olen zombi. Tapanpa tässä ystäväni, ja teen hänestäkin zombin. Hei, tehdään tuostakin tyypistä zombi!!" jne... Ja sama jatkuu kakkososassa. Pelkkää veristä läträämistä. Ja ihmisten, tai niiden vähemmän ihmisten, henkiin herättämistä ja raatelemista. Voihan siitä sellaisetakin nauttia, mutta minä en.

Milloinkohan opin välttämään kauhuelokuvia. Ei se nyt sinänsä mikään superpelottava ollut, seuraava yö tosin venyi aika lailla, kun koko ajan piti käydä tarkistelemassa ettei siellä oven takana vaan ole ketään. Olen siinä mielessä itsestäni perin ylpeä, sillä osaa ikään kuin terapioida itseäni. Kuulostaapa taas järkevältä :--D.

Tarkoitan, että jo pienenä leikin olevani itselleni terapeutti. Kuvittelin, että se pelko, tai Harry Potterissa esiintynyt maahinen, oli asiakkaani. Pistin sen istumaan eteeni ja tivasin sitltä, että miksi se pelotteli muita, vaikka sitä ei edes ollut olemassa. Tässä vaiheessa Röllit sun muut asiakkaani näyttivät noloilta ja kiemurtelivat tuolissaan. En tainnut koskaan saada niitä lopettamaan peloteluaan kokonaan, mutta uskon niistä istunnoista olleen hyötyä :D. Nykyäänkin vielä joskus suutun itselleni, ja tuhahtelen mielessäni peloilleni. Ne suorastaan suututtavat minua nykyisin. Tunnen itseni naurettavaksi, vaikka pelko on niinkin tavallinen tunne. Ainahan me joitan pelätään. Mutta silloin kun pelon aiheuttaa jokin yliluonollinenj a olematon, se tuntuu niin kovin lapselliselta. Mutta hei, mikä ei satuta, opettaa. Eihän maahistenkaan pelkääminen meitä loppujen lopuksi satuta.

Äideille kunniaa

Eilen, sunnuntaina, vietettiin äitienpäivää. Tai no, ei meillä oikeastaan vietetty. Tiskasin ja leivoin juustomuffinseja :). Niin, ja lupauduin pesemään ikkunat, kunhan tulee lämpimämmät ilmat. Jo nyt kaduttaa mokoma lupaus. Mutta lupaus on lupaus, ja kaiken lisäksi tällä lupauksella sain äidin iloiseksi. Onneksi meillä ei ole paljon huoneita, niin ei ole ikkunoitakaan.
Monissa perheissä varmaankin äidille valmistettiin aamupala, tai ehkä käytiin syömässä ravintolassa. Kukkia äiti toki ansaitsee, kukkakaupoissa käy vilske muutenkin näin keväisin. Tänä vuonna meidän pihapiiristä ei löytynyt edes vuokkosia, leskenlehdistä puhumattakaan, eikä kukkakaupasta jaksanut lähteä mitään rahalla ostamaan, joten äiti jäi ilman kukkia. Tuskinpa hän siitä pahastui. Äiti on sentään äiti. Ja eikö paras lahja, mitä äiti voi saada, olekin hali ja "rakastan sinua äiti" -repliikki. Rakkautta on usein vaikea sanoa ääneen, joten äitienpäivä antaa ainakin minulle selvän mahdollisuuden sanoa se.

Kumarran ja niiaan sille, joka keksi juhlistaa sitä, joka antoi meille elämän, ja paljon muuta. Joka päivä saisi olla äitienpäivä. Sen heistä jokainen on varmasti ansainnut.

Ihana kevät

Pieni vinkki: mene ulos hetkeksi, ja kuuntele lintuja. Tiedän, että sitä toitotetaan kaikkialla, ainakin aikakauslehdissä (ja kyllä etlaristakin olen napannut tuon ohjeen), mutta se ei ole vain pieni vinkki. Kokeilkaa vaikka.
Kävin eilen lenkillä, ja satuinpa vielä lähtemään sinne juuri auringonlaskun aikaan! No kuitenkin, juoksin järvelle, jossa se kevään ihana linnunlaulu tehostui vielä veden liplatuksella. Arvatkaa vaan, oliko ihanaa istua siellä laiturilla(joka oli vedetty ylös rannalle, kylläkin) ja kuunnella luontoa. Kuulostaa aika kliseiseltä, vai? No, ainakin minä nautin siitä. Nappasin pari kuvaa ihanan laadukkaalla (-.-') kännykälläni, yrittäen tallentaa edes osa siitä hetkestä. Vaikka, loppujen lopuksi, en minä sitä tunnetta kuitenkaan niistä kuvista enää tänään löytänyt. Mutta kun suljin silmäni ja palasin siihen hetkeen, löysin punertavan järven ja kuulin kuinka kivi molskahti veteen rikkoen sen tyynen pinnan. Joten taas kerran tuli todistettua, ettei ihminen koskaan tule keksimään mitään, mikä korvaisi ihmistä kylliksi hyvin.

Nyt nautin vielä tasaisena lainehtivasta järven pinnasta. Mutta pian saan rikkoa sen ihan itse. Voisi se kesä pitää vähän kiirettä, täällä odotetaan jo!