Oot nuori ja rauhaton sydän, kyllästynyt tähän kuolleeseen kylään.
Kun maltat mielesi pääset maailmaan kyllä.
Napakymppi Jukka Poika, napakymppi... Siltä minusta vähän tuntuu. Tämä "kylä" missä asun. Voisinhan vieläkin enemmän korvessa asua, sillä eihän tätä paikkaa edes metsäksi voi kutsua. On täällä kuitenkin Robin Hood ynnä muut menomestat muutaman kilometrin säteellä... Lähin kaupunkikin on sentään Lahti, go pelsut.
Silti tämä globalisoituva maailma saa mut haluamaan enemmän, kauemmas ja nopeammin. Maailma kutistuu hurjaa vauhtia, ja on yhä helpompi ylittää valtameri vain tunneissa. Jos vain fyrkkaa löytyy, on maailma sulle avoin. Rahaakin löytyy kyllä oikeasti vähän sieltä täältä, kun vaan jaksaa ettiä. Tänä päivänä unelmat ei ole enää haaveita; ne on jotain, mihin pyritään ja ne on mahdollisia saavuttaa. Maailma on hyvä, kun yrittää toteuttaa ihmisten unelmia, siihen maailma on aina pyrkinyt. Joskus joku haaveili lentämisestä, kuinka upeaa olisikaan voida levittää siipensä ja nousta pilviin. Nyt lentokoneet osaavat lentää, vaikkakin massiivisin resurssein, ilmassa ollaan joka tapauksessa. Rautatiet, autot... Jopa avaruuteen on ihminen kurottanut sormenjälkensä. Fysiikan lakeja kumotaan yksi kerrallaan, seuraavina haasteina yhä nopeampi liikkuminen: itse teleportointi. Zup, olet Amazonin viidakossa. Zup, olet Hong kongin sykkeessä. Zup, olet kotona ruokapöydässä. Vai tulisiko ihminen kotiin aina tilaisuuden tullen? Missä olisi ihmisen koti, jos voisi olla kaikkialla? Koti on siellä missä sydänkin. Tai koko maailma on koti. Tai sitten koti on siellä, mistä on lähtöisin. Siellä, missä sinut otetaan aina vastaan, tai ainakin päästetään sisään. Kun nykyään kummastellaan, minkä maalainen ihminen on, jos vanhemmat ovat eri maista, niin ehkä tulevaisuudessa on myös niitä, jotka eivät koe olevansa suomalaisia tai espanjalaisia, vaan maailmalaisia.
Kun maltat mielesi pääset maailmaan kyllä.
Mietin vaan tuota. Unelmia pitää olla, mutta riittääkö mulla tahtoa ja tekoja niiden saavuttamiseksi. Seiskaluokkalisena julistin, että sitten joskus matkustan Uuteen-Seelantiin ja hyppää Benji-hypyn. Edelleenkin aion tehdä sen, mutta homma vaan lykkääntyy mun suunnitelmissa koko ajan kauemmas tästä hetkestä. Seiskaluokalla sen piti olla seuraavan kesänä, sitten se siirtyi lukion loppuun, nyt heitän sen (mahdollisille) yliopistoajoille.
Käy koulut ja hanki pätevyys.
Niimpä. Tuntuu että pitää vaan puskea eteenpäin, koulua toisen perään, mee eteenpäin kuin sotilas. Välillä sitä miettii, että mitä jos vaan antaisi olla, jättäisi lukematta kokeeseen eikä tavoittelisi sitä parasta mahdollista tulosta. Sitten muistaa, ettei ole yksin tässä maailmassa. yhteisön odotukset ja niiden kautta painostus on suuri, vaikkei sitä joka päivä edes huomaa. Vanhemmat näyttäisi turhautuneilta, kavereilta tippuisi sääliviä katseita opettaja huokaisisi syvään ojentaessaan tulosta. Ihminen ei elä yksin, ihminen ottaa pakostakin vaikutteita ympäristöstään. Joten kuinka voisin olla niin itsekäs, että heittäisin minulle suodut mahdollisuudet hukkaan?
Sellaista vuodatusta. Mukavaa kirjoittaminen, varsinkin kun ei ole äikäopettajan punakynää vahtimassa. Ei paineita, ei odotuksia. Ei ainakaan paljon, jonkun verran tietysti aina. Kohta 7 miljardin ihmisen maailmassa kun asutaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti