Oikea. Vasen. Oikea, vasen. Askeleet seuraavat toisiaan jatkuvana ketjuna. Rullaati rullaati, askel askeleelta ne vievät minua eteenpäin.
Askel taas. Ja toinen. Ajatella, se on vain askel, jota seuraa aina seuraava ja taas seuraava, kunnes lopulta muodostuu juoksua.
Vain yksi pieni viaton askel. Ja se voi viedä sinut maailman ääriin.
Katselen askeleitani. Tuossa se tulee taas, ja tuossa heti seuraava. Ja taas seuraava. Katselen askeleitani kuin hidastettua filminauhaa, jossa kenkä toisensa jälkeen tömähtää maata vasten.
Nostan katseeni hetkeksi tiestä tehdäkseni pikaisen valinnan: jatkanko valaistulla tiellä vai käännynkö pimeään metsään? Päätän seurata valoja. Tänään ei tee mieli juosta yksin valottomassa ja sumuisessa metsässä, sillä tänään on pimeämpää kuin koskaan. Yritän lohduttautua ajatuksella, että aamulla on valoisampaa. Silloin istun kylläkin koulussa--
Äh, yritän taas keskittyä askeliin.
Vasen jalka törmää jälleen asfalttiin. Tap.
Ajatus lähtee kuitenkin harhailemaan, mutta annan olla. Meditoiminen on kuulemma hyväksi; välillä pitäisi vain olla ja kuunnella lintujen laulua tekemättä mitään. Joku fiksu ihminen voisi siis antaa antimeditoinnillekin oman sanansa, sillä mielestäni on aivan yhtä tärkeää saada ajatusten rauhassa vallata pään ja antaa kaiken vain myllertää. Päässä pyörii nyt niin paljon kaikenlaista. Syysloma oli niin täynnä menoa. niin paljon uusia ihmisiä, paikkoja ja ajatuksia, ja viikon päätteeksi käytiin vieläpä lapsuudenmaisemissa. Sielläkin pää tulvahti täyteen muistoja...
Käännän ajatukseni taas jalkoihini.
Askeleiden alla rahiseva hiekka vaihtuu tasaisemmaksi. Askel kopsuu nyt siltaa pitkin. Keskellä siltaa kurotun hetkeksi laidan yli.
Vhiuuu. LÄts.
Napakymppi. Keskelle tietä. Hymyilyttää, mutta koska sen on vain läjä sylkeä, se on ällöttävää. Sitä paitsi olen liian hengästynyt hymyilläkseni kunnolla.
Nojaan sillanlaitaan hetken aikaa tuijottaen tummaa asfalttia kauempana alhaalla. Tunnen, kuinka sydän takoo rintaa.
Kiristän tahtia alamäessä. Joudun ottamaan muutaman hyppyaskeleen välttääkseni suurimmat lätäköt. Tunnen kuinka pienet liekit syttyvät polttamaan jalkapohjiani.
On pimeää.
Katsahdan ylös kaulamppuun. Onneksi tiet on nykyään valaistu.
Valo tuo turvaa. Kotiin päästyäni haluan sytyttää kynttilän.
Sitten muistan, että kello on jo puoli kymmenen. Keksin yhtä ja toista tehtävää päästäkseni nukkumaan, ja kynttilä jää sytyttämättä.
 |
| weheartit |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti