Mä en ole tainnut koskaan esitellä itteäni pahemmin täällä. Kai noista teksteistä jotain voi jo päätellä, mutta voisinpa tehdä ihan esittely esittely postauksen.
Huumoria löytyy yhtä paljon kuin silmien pinta-alaa
Arvatkaa vain, kuinka usein saan kuulla suurista silmistäni. Sen voisi ottaa toki jotenkin loukkaavanakin, mutta tavalliseen tapaan minä vastaan kaikkeen leveällä hymyllä. Minusta ne ovat enimmäkseen huvittavat, kuin milläkin ufolla.
Ja tuota läppää lentää kuin kuraa sadesäällä.O_o
Negatiivinen maailmankäsitys yhtä hukassa kuin maantietouskin
Edellä mainitussa lauseessa kiteytyy aika hyvin sekä mun heikkous, että vahvuus. Negatiivisesti osaan ajatella vain harvoissa ja tietyissä tapauksissa, aina suupielet korvissa kohtaan maailmaa. No en nyt tietenkään aina, mutta ei nyt tartuta mitättömiin pikkuseikkoihin.
Jos joskus haluat nöyryyttää minua, voit aloittaa kysymällä Aasian maita ja niiden pääkaupunkeja. Suurin osa vuorista ja joistakin on hukassa. Oman paikkakunnankin kujat menevät sekaisin.
Täten voitte arvata itse, kuinka monta kertaa olen kävellyt vikaan suunistaessani yksin kaupungilla, varsinkin ulkomailla.
Sekopäisyyttä yhtä runsaasti kuin monikulttuurillisuuttakin
Minua ei todellakaan voi sanoa normaaliksi ihmiseksi (nojaa, miten muka määritellään normaali... Älkää nyt tarttuko tähänkään seikkaan, jooko? :D).
Blogin nimikin on Divergent Human, Toisenlainen Ihminen. Mutta mitenköhän osaisin selittää erikoisuuteni?... Äh, no jokainenhan meistä on omalla tavallaan erikoinen. Jos olette lukeneet edes muutaman teksteistäni, ymmärrätte luultavasti mikä minussa on vialla.
Ja sitten tuo kulttuurinpaljous. Kun vilkaisen olohuoneen kirjahyllyyn, näen matkamuistoja Saudi-Arabiasta, tee-astiasto (ilmeisesti) Kiinasta, kahvikuppeja Turkista, kirjoja ainakin neljällä eri kielellä ja kasa laskuja ym. "tärkeitä" papereita. Päivälliseksi meillä saataa olla lasagnea, kalakeittoa, täytettyjä paprikoita tai valkoisia papuja.
Jaa, no nyt kun miettii, kuinka sekalaista meillä kotona on, niin en enää ihmettele, miten minusta on kasvanut näin outo.
Persoonallisuuksia yhtä paljon kuin rakkauttakin
Voisin joskus tehdä ihan oman postauksen, joka kertoisi vain kaikista eri persoonistani. Koulussa olen yhdenlainen, kaupungilla toinen, vieraiden parissa taas eri. Tuo ominaisuus tosin auttaa myös selviytymään erilaisten ihmisten kanssa, mutta... että minä vihan mutta-sanaa.
En tiedä milloin se taphtui, mutta jossain vaiheessa minuun iski virus, joka sai rakastamaan kaikkea. Siis sana vain muuttui; ennen kaikki oli joko kivaa tai siistiä, nykyään se on ihanaa tai rakastettavaa. Rakastan kuolleita ihmisiä (Michael Jacksonia ja muitakin, jotka ei nyt tule mieleen. Einstein. Chaplin.), mikä yllätti minut itsenikin. Siis että rakastan jotakin kuollutta. Vai onko siinä edes mitään outoa?
Leipomisesta en enää tykkää, vaan rakastan sitä. Samoin kävi sateen, kevään, musiikin ja monen muun ihanan asian kanssa.
Mp3 yhtä lähellä kuin lapsetkin
Jostain syystä, suurin osa, lapsista nauraa jutuillleni. Ne, jotka eivät naura, pelkäävät minua. Kesätöitä sain ekaluokkalaisen kaitsijana. Talossammekin asuu yksi ekaluokkalainen. Nukkuu tuossa sohvalla.
Mp3 oli minulle pakkomielle jo ennen kuin sain sen. Ei puhettakaan mistään IPodista, Mp3 on cool. Se toimiikin, siis hei, pattereilla. Päheetä.
Nyt kun siinä puikulassa on kiinni Coloudin kuulokkeetkin, tahdon ne yhä useammin mukaan, minne ikinä menenkin.
Siinä minä kai nyt olin enimmäkseen. Olen välillä enemmän, välillä vähemmän kuin nuo asiat, mutta enhän minä loputtomiin voi näitä asioita jaaritella. Elämänkerta siitä tulisi, ja varmasti sellaisenkin saatte vielä joskus lukea, jos haluatte. Tulevaisuuden suunnitelmiin olen nimittäin lyönyt lukkoon ainakin yhden asian: kirjoitan kirjan. Oli se sitten vain pieni vihko tai hervoton romaani, myytiin sitä maailmanmarkkinoilla tai vain minun takapihallani, niin kirjan aion puristaa itsestäni ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti