Get your dreams up off the ground

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan :)

Olen ihan loputtoman onnellinen tämänpäiväisen jälkeen. Ensimmäistä kertaa elämässäni laskettelin. Joka vuosi koulussa, talviurheilupäivän aikaan, minulla on ollut mahdollisuus. Mutta ainahan näitä syitä löytyy: en mä osaa, en uskalla, ei oo rahaa. Tai sitten sanoin vaan tottumuksesta: ei. En ole koskaan lasketellut, enkä siis laskettele.
Viime vuonna pääsin näkemään sitä läheltä, kun leikin "reportteria" joka teki juttua koulun laskettelureissusta. Silloin hyppäsin jopa monoihin, koska hyvä toimittajahan kokeilee myös itse, jotta osaa kirjoittaa sitten siitä ;). Ei sitä kuitenkaan laskemiseksi voinut laskea (laskea laskemiseksi, heh), se oli vain säälittävää matelua sukset jalassa, lasten pulkkamäessä.

Mutta tänä vuonna. VIHDOIN. Uskalsin. Ja kyllä kannatti.
Alussa en tahtonut laskea kuin siinä kaikkein loivimmassa mäessä. Kun kaveri pyysi minua siihen oikeaan, isoon mäkeen, olin ihan kuset housussa. Suorastaan peloissani. Naurahdin hermostuneesti. Enhän minä tuohon hissiin osaa mennä. Enhän minä voi laskea tuota mäkeä. Sehän on... Valtava.

Siinä sopertaessani armoa, sisälläni asuva ukko nimeltä Ylpeys, nousi ylös ja kysyi, että mitä ihmettä minä sitten teen siellä sukset jalassa? Eikö tarkoituksenani ollut vihdoinkin kokeilla laskettelua?

Ja pian seisoinkin mäessä, etukeno päällä. Laskin. Kerron siitä nyt kuin se olisi ollut maailman mahtavin asia, mutta kyllä se sillä hetkellä siellä mäen päälle päästyäni oli aika lailla maailman tärkein asia.

Kun muuri oli murrettu, lasi rikottu, pääsin vauhtiin. Vietin ihanan päivän. Nauroin nauramisen ilosta. Join kaakaota. Sain viestin, joka kertoi, että pian näkisin kauan ikävöimäni ihmisen. Kotimatkalla silmät lupsahtelivat kiinni nojatessani bussin ikkunaan. Puhuin omituisia. Mietin asioita, jotka ovat jo historiaa. Tepastelin hymy huulillani kotiin. Kotiin tultuani nukahdin. Olin onnellinen.

Eminem - Who knew