On päiviä, jolloin kaikki riippuu vaaleanpunaisten pilvien päällä. Ne ovat päiviä, jolloin kaikki on vain epätodellista ja ihanaa. Silloin aika on vain tuulessa leijumista ja puiden huminaa.
Sellaisina päivinä on vain ilahduttavia juttuja, sillä sellaisina päivinä on niin pitkät jalat, että huolien yli loikkiminen sujuu kuin vettä vaan. Mihinkään ei takerru, sillä kaikki on rasvattu liukuvaksi. Mihinkään ei törmää, sillä kaikki on vain yhtä pehmeää untuvapeitettä. Mikään ei töki, sillä kaikki joustaa kuin purukumista tehty trampoliini.
Sitten on päiviä, jotka tuhoavat kaiken.
Ne eivät ole kuin tornadoja, sillä ne iskevät naamioituneina. Hiljaisina mutta painostavina. Sellaiset päivät saavat aina alkunsa jostakin. Nekään eivät ole turhia päiviä, joita kukaan ei tahtoisi kohdata. Ne vain saattavat olla päiviä, joita kukaan ei unohda. Ne ovat kuitenkin päiviä, jolloin kulkeminen on kamalan kömpelöä. Niinä päivinä täytyy aina hankkia syntipukki. Sillä ne ovat päiviä, joista täytyy syyttää jotakin, tai jotakuta.
Oli se kuinka epäreilua tahansa.
Päiviä on niin monenlaisia, mutta niillä on aina myös jotain yhteistä. Nimittäin tuntuu, että kaikki päivät ovat päältäpäin tahmeita, sillä ne tarttuvat muihin. Jos sinulla on tänään lentolupa, sinulla on myös oikeus ja velvollisuus lennättää ystäväsikin. Jos sinulla taas on painovoimapäivä, jolloin kaikki tuntuu vetävän maata kohti, voit muitta mutkitta vetää myös kanssaeläjäsi sisään mustaan kuplaasi.
Mutta sitähän kutsutaan inhimillisyydeksi.
Tässä iässä ne päivät vaan vaihtuvat turhan tiuhaan. Aamulla jos heräsit känkkäränkkänä, kouluun päästyäsi ympäröivät ihmiset ovat saaneet sinut nostettua kolmanteen taivaaseen. Sitten alkaa historiantunti, ja opettaja saattaa saada sinut nolla-asteelle. Loppupäivästä oppilaat rupeavat levottomiksi, joka saa ihmisen ehkä hilpeäksi.
Ja päivän loppuun mennessä kaikki ne vaihtelut ovat tehneet päivästäsi elämisen arvoisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti