Minulla on aivan auttamaton tarve päästä tarjoamaan apua, ojentaa käsi tarvitsevalle. Yhä enemmän tuntuu silti siltä, että se on vain halu, kaunis ajatus. Toisinaan on niin vaikea siirtyä sanoista tekoihin.
Tahdon auttaa. Jotta vanhukset voisivat aamupäiväkahveillaan päivitellä, kuinka nuoriso ei olekaan aivan hunningolla. Jotta nuoret itsekin ymmärtäisivät, miksi on auttaminen on hyvästä, että siitä tulee hyvä mieli kummallekin osapuolelle, sekä auttajalle, että avuntarpeessa olevalle. Jotta edes pieni pala Suomea voisi tuntea, että tämä on hyvä paikka elää. Jotta voisin palauttaa suomalaisten uskon hyvyyteen, inhimillisyyteen ja yhteisöllisyyteen.
Niin kuin ennen vanhaan, kun kaikki oli hyvin. Silloin ennen oli vielä käytöstapoja, eikö niin? Ihmiset olivat ystävällisiä ja rehellisiä toisilleen, eivätkö olleetkin? Moni asia on parantunut aikojen saatossa, mutta joissain asioissa ollaan kyllä menty kompuroidenkin.
Niin pieni ele kuin se onkin, avun tarjoaminen, on se vaikea tottumattomalle. Olenko oikeastaan ikinä noussut bussissa antaakseni paikan vanhemmalle? Suomessa en kertaakaan. Teitittely? Entä jos se loukkaantuu, ehkä se ei olekaan niin vanha, tai jos se ei edes halua apua. Niin minä usein ajattelen.
Ei pitäisi. Pitäisi vain rohkeasti ojentaa kättä, ja tehdä pienellä eleellä toisen päivä paremmaksi. Saa siinä hymyn itselleenkin.
Ensi kerralla en epäröi
Sillä se ei pelaa joka pelkää
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti