Niin paljon tehtävää, niin vähän kiinnostusta

Jos joku ei nyt vielä huomannut, niin ULKONA ON IHAN MAHTAVA SÄÄ. Lunta maassa ja aurinko paistaa.

Joten kaiken järjen mukaan mä nukun yhteentoista, raahaudun sohvalle katsomaan Housea ja syömään keksejä omenamuussilla, kovin ponnistuksin nousin istuakseni koneelle ja jumittamaan 9gag:iin. Tässä mä vieläkin olen. Kunpa tämä olisi niitä päiviä, jolloin saisi vaan lagia tekemättä mitään, mutta kun ei. Tunnin päästä pitäisi olla huone suht siivona ja kamat pakattuna ja menossa taas. Jeeeeeeeee on tää vaa niin hemmetin hauskaa. Ketä kiinnostaa stiä paitsi matikanläksyt, joita en oo ehtiny ajatella koko loman aikana.

 Norwegian winter

Jotkut ihmettelee mitä kivaa on 9GAG:issa on.
 Ei mitään. Se vaan autaa tappamaan aikaa.
Ja aivoja.

Toivottavasti piristin teidänkin päivää. Hasta la vista.

Give and you will receive, It’s Nature’s order

Taaskaan en noussut auttamaan.

Minulla on aivan auttamaton tarve päästä tarjoamaan apua, ojentaa käsi tarvitsevalle. Yhä enemmän tuntuu silti siltä, että se on vain halu, kaunis ajatus. Toisinaan on niin vaikea siirtyä sanoista tekoihin.
Tahdon auttaa. Jotta vanhukset voisivat aamupäiväkahveillaan päivitellä, kuinka nuoriso ei olekaan aivan hunningolla. Jotta nuoret itsekin ymmärtäisivät, miksi on auttaminen on hyvästä, että siitä tulee hyvä mieli kummallekin osapuolelle, sekä auttajalle, että avuntarpeessa olevalle. Jotta edes pieni pala Suomea voisi tuntea, että tämä on hyvä paikka elää. Jotta voisin palauttaa suomalaisten uskon hyvyyteen, inhimillisyyteen ja yhteisöllisyyteen.
 Niin kuin ennen vanhaan, kun kaikki oli hyvin. Silloin ennen oli vielä käytöstapoja, eikö niin? Ihmiset olivat ystävällisiä ja rehellisiä toisilleen, eivätkö olleetkin? Moni asia on parantunut aikojen saatossa, mutta joissain asioissa ollaan kyllä menty kompuroidenkin.

Niin pieni ele kuin se onkin, avun tarjoaminen, on se vaikea tottumattomalle. Olenko oikeastaan ikinä noussut bussissa antaakseni paikan vanhemmalle? Suomessa en kertaakaan. Teitittely? Entä jos se loukkaantuu, ehkä se ei olekaan niin vanha, tai jos se ei edes halua apua. Niin minä usein ajattelen.

Ei pitäisi. Pitäisi vain rohkeasti ojentaa kättä, ja tehdä pienellä eleellä toisen päivä paremmaksi. Saa siinä hymyn itselleenkin.

Ensi kerralla en epäröi

Sillä se ei pelaa joka pelkää